Kun Paul Kinsey eräänä aamuna herää luolastaan, hän huomaa muuttuneensa käsinukketaiteilijan nukeksi. Suuri käsi on hänen sisällään ja ohjaa häntä. Hän laskee mielessään vaikutusaikoja. Toisaalta aineen pitoisuudet ovat voineet olla muuta kuin mitä Pahamaineinen Bee sanoi. Hän katsoo itseään säilykepurkin kyljestä. Huolellista tekoa, tosin ompeleita ei kuitenkaan voisi tuolla peilillä erottaa. Jopa Petersenin muhkurapesäinen briaaripiippu on huolellisesti muovailtu ja siitä nouseva pumpulista tehty ja kuparilangoin vahvistettu savu. Mistään tällaisesta Pahamaineinen Bee ei ole kertonut. Hän kirjoittaa muistikirjaansa: aika on kaniin osuva nuoli. Sitten hän viivaa sen yli. Aika on nuoli joka osuu kaniin. Hän viivaa sen yli. Aika nuolee kania kunnes ei enää nuole. Hän viivaa sen yli ja pudistelee päätään.

 

 

 

Tämä puoliympyrän muotoinen rakennus on upotettu puoliksi kallion sisään. Rakennuksen takaa laskeudutaan pieniä loputtomia kiviportaita pitkin alas rantaan. Valvontakeskuksen seinällä on kaksi kuivunutta maissintähkää ristissä. Jokin varjo kulkee rannalla olevan rapistuneen kivikappelin yli. Don Draper on siinä muodossaan joka on muunnos Chaplinin kulkurihahmosta. Hän on tekeytynyt pieneksi. Hänen sydämensä iskee samalla taajuudella kuin päästäisen, noin kahdeksansataa iskua minuutissa. Hän on kasvanut varjossa, siksi hän on pukeutunut pelkästään mustaan ja valkoiseen.

 

 

 

Hän on koira raekuuron armoilla. Puoliksi musta, puoliksi valkoinen. Miten pieni, mitättömän pieni se mäntypaneloitu huone jossa he hänet puukottivat. Tämän saattaa nähdä hänen kasvojaan katselemalla. Tummat pilvet vyöryvät niillä, lopulta voi nähdä viirun sinistä. Kysymys on sama kuin tämä: jos jalostaa ja kouluttaa rottia varastamaan toisilta rahaa tai koruja tai pelottelemaan heitä pimeässä. Don Draper pitää sumusta. Siitä että talojen rajat alkavat kadota ja seinän voi tuntea kymmenen metrin päässä siitä. Siitä että ihmisten kasvot alkavat kadota. Heidän takanaan voi vuohennahkarumpu soida.

 

 

 

Lääke toimii ensin äärimmäisen hyvin, sitten äärimmäisen huonosti. Tai: lääke toimii päivällä äärimmäisen hyvin ja yöllä äärimmäisen huonosti. Moottoritien päässä Vesuvius näyttää kaatuvan päälle. Enää se ei ole söpö mehiläispesä. Ajattelen Paul Kinseytä luolassaan jonka seinille hän on ripustanut kuivuneita heiniä ja oksia. Niiden alle, seinän viereen, hän on kasannut punertavia nyrkinkokoisia kiviä. Yhdelle niistä hän puhelee enemmän kuin muille kiville, hän on antanut sille nimen Sokol.

Hanhen ja kärpäsen ääni. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi, 10,5 x 14,8.
 

 

Vaihteen varjo, muutoksen varjo. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi, 10,5 x 14,8.

 

 

 

Onko kyse siitä kuinka paljon Don Draper näkee? Hän selvästi näkee. Onko kyse siitä kuinka paljon Paul Kinsey näkee. Hänkin selvästi näkee. Hän liikkuu eloisammin kuin Don Draper, juuri niin kuin hyrrä pöydällä jonka liike on ensin vakaata ja muuttuu sitten kaoottisemmaksi ja kaoottisemmaksi. Lopulta se lennähtää pöydänreunan yli kuin suuren käden töykkäisemänä. Joka tapauksessa ihminen näkee vain sinne asti mihin hänen näkökykynsä riittää. Jos jää alati sille paikalle josta näkee parhaiten, luultavasti tuhoutuu koska näkökyky ei kehity. Don Draper on valtava radioteleskooppi, kulkukoirat nukkuvat usein sen alla ja kuuntelevat kuinka sade ropisee peilielementteihin. Sarjassa jää kuvaamatta se kuinka Don Draper hiljalleen rapistuu, liitokset purkautuvat, peilielementtejä kasassa pitävät teräsvaijerit syöpyvät säie säieeltä kunnes koko paksu vaijeri yhdessä hetkessä antaa periksi. Yksi tuhannesta vaijerista, ja muutaman hetken päästä toinenkin paukahtaa poikki. Kaikki on rytmissä. Kyllä heissä molemmissa kuitenkin on samaa henkeä, heissä molemmissa on myyränäkemisen henki ja heissä molemmissa on haukkanäkemisen henki. Don Draper tekee itsestään kuvaa enemmän päivän haukkana. Paul Kinsey tekee itsestään kuvaa enemmän yön myyränä.

 Vuotaa olkikattonsa läpi; ovessa on nariseva salpa. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

Mikä erottaa Paul Kinseyn Don Draperista? Mikä on heidät erottava piste? Don Draper elää jatkuvassa vankeudessa. Mitä avoimempaa hänen ympärillään on, sitä tiukemmin hän on puserrettu paikalleen, asetettu tilaan jossa hän ei tunne voivansa liikkua, jossa hän ei tunne voivansa elää ja jossa hänen täytyy elää. Siksi hän asuukin Manhattanilla, ylimmässä kerroksessa, koska sieltä hänen eteensä avautuu näkymä yli kaupungin, kirkkaalla ilmalla voi nähdä useamman kymmenen kilometrin päähän. Vastaavasti hänen asuessaan pienessä asunnossa, väliaikaisesti eron jälkeen, hän alkoi vapautua sisäisesti eikä hän sietänyt sitä. Paul Kinsey on välinpitämätön. Pöydällä pyörivä hyrrä. Hän ilmestyy Don Draperin selliin, eräänä aamuna hän on vain ilmestynyt sinne. Hän pyörittelee hattua kädessään ja naureskelee seinäkaiverruksille. Hän kertoilee hymyillen juttua siitä kuinka hän kiipesi ylös vuorenrinnettä aasin perässä ja hänen perässään kulki kaksi lasta. Don Draper puristaa silmänsä kiinni ja hieroo ohimoitaan. Paul Kinsey on karkeasti tehty eloisa nukke joka on täytetty kuivalla nokkosella. Sopiviin paikkoihin, kuten esimerkiksi pään sisään, jalkojen kärkiin, rintaan ja alavatsaan on pistetty kuparikolikot. Silmät ja suu ja nenä on kirjottu värikkäällä silkkilangalla.

 

Paul Kinseyssä on leikkelekauppiaan rauhallisuus, niin voi hyvin sanoa, kun hän leikkaa hyvällä veitsillä ohutta siivua. Tai kukkula sumussa joka tulee lähemmäs vaikka itse ei liiku senttiäkään. Toisaalta hän on hermostuneena matkustajana siinä valtavassa pikajunassa jossa he kaikki ovat, pikajunassa jonka osastojen sisällä on osastoja ja niidenkin sisällä on osastoja. Yhdessä vaunussa kasvatetaan hevosia arolla, ja yhdessä vaunussa kesytetään toisessa vaunussa villiintyneitä hevosia. Juna rakentuu toisiaan ympäröivistä kennoista samaan tapaan kuin mehiläispesä. Siitä ulos hyppääminen on mahdoton temppu.

 Aika pimeni, ilma oli kumia. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

Paul Kinsey kuulee maamyyrän rapistelevan nukkumasijansa alla, kaivavan väsymättä tunneliaan puolikaaren muotoon. Sehän on kiveä, hän ehtii ajatella ennen untaan. Hän heiluttaa pitkää lehmuskeppiä edellään. Hän kulkee jonkinlaisen sillan päällä, askelet jäävät kaikumaan sen sisuksiin. Hän muistaa kuinka hänen isoäitinsä kertoi hengestä joka heitti kissan lieden päältä nurkkaan.