Voisi sanoa että tässä luolan lattiassa on kaksi reikää. Kummankin päällä on karkeatekoinen, jämälaudoista ja puunkappaleista koottu luukku. Kun luukun ottaa pois näkee että reiästä pölähtelee silloin tällöin savua. Meistä katsoen vasemmanpuoleisesta reiästä savua pölähtelee usein, oikeanpuoleisesta reiästä sitä tulee vain hyvin harvoin. Joskus ei näe mitään vaikka luukku olisi auki tuntikausia. Mikä arpakuution silmä Paul Kinseyn on? Voisi kuvitella neljä arpakuutiota jotka ovat suuremman arpakuution sisällä. Ne on suljettu sinne. Mutta suuriakin arpakuutioita on neljä. Ja niidenkin ympärillä on neljä vielä suurempaa arpakuutiota; ja niidenkin ympärillä on neljä vielä suurempaa arpakuutiota. Alhaalta laaksosta voi kuulua hevosten ääni kun ne vetävät raskasta taakkaa, niiden hengitys, puuskahdukset ja se kuinka ne hakevat kavionsijaa kalkkisesta maasta.

 Jälleen kerran alttari on väreilemässä. Monotypia, pigmentti, tussi. 10,5 x 14,8.

 

Ennen astumistaan luolaan Paul Kinsey koskettaa takkinsa taskussa olevaa paperinpalaa. Hän kaivaa sen esiin, taittelee auki ja lukee sanan. Sitten hän taittelee sen takaisin kokoon ja pistää taskuunsa. Pahamaineinen Bee voi kyllä kuulla kaiken mutta hän ei näe kaikkialle. Luolan suuvalossa Paul Kinseyn kasvot näyttävät vahamaisilta. Hän näyttää kokonaan vahasta tehdyltä, mehiläisvahasta suurten sormien muovailemalta. Koska vaha on lämmintä hän voi liikkua, ja koska hän liikkuu se myös pysyy lämpimänä. Kylmä tuuli puhaltaa hänen sisimmästään, johon hän katsoo kaksoiskasvojensa toisella, surullisemmalla puoliskolla. Ilveilijäpuoliskon kasvot ovat eloisat, niissä tapahtuu jatkuvaa liikehdintää. Etruskipäästäinen etsii ruokaa himmeiden lastujen seasta luolan nurkassa.

 Jean-Baptiste Clemens Mexico Citystä nro. 2. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Ruuvi joka työntyy ylpein kärjin sinne minne mikään ruuvi koskaan aikaisemmin ei ole työntynyt. Tämän kai voisi sanoa heistä jokaisesta. Paul Kinseyn tapauksessa se on hyvin selvää. Hän pitelee nenäliinaa kasvojensa edessä, se on hänen tapaistaan. Sen takana hän vikisee samaan tapaan kuin koirat luolien ulkopuolella. Hän on taitava jäljittelijä. Hän saa liikkeisiinsä saman muodon kuin koira joka kiertyy auringossa kuumenneen kivipylvään ympärille.

Jean-Baptiste Clemens Mexico Citystä. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

 

 

Nukkuessaan Paul Kinsey on painavampi. Päivällä hän on lautta joka on sidottu kolmella köydellä kolmeen pajunrunkoon. Lukemattomia lepakkoja riippuu luolan seinissä ja katossa. Niitä on sadoittain joka suunnalla, kynttilänvalossa niiden siivet ja ruumiit näyttävät hopeanhohtoisilta. Kaksi noista köysistä Paul Kinsey on valmis avaamaan mutta kolmatta ei. Hänen kulmakarvansakin ovat painavat, ne muistuttavat kahta perhosentoukkaa hänen silmiensä yläpuolella ja ne värisevät hiukan.

 

 

Kyllähän Paul Kinseyn voi sanoa olevan välitilassa. Hän ohjaa itseään mekaanisella systeemillä, painoilla joita hän kantaa selässään. Hän on hevonen ja samaan aikaan ohjastaja. Ruusunkukan painoa ei voi verrata jauhosäkin painoon, ne ovat erilaisia erilaisessa maassa. Vehnäjauhosäkin painoa ei voi verrata kvartsijauhosäkin painoon. Jokaisella vuorella on selkäpuolensa ja rintapuolensa. Jokaisella luolalla suupuolensa ja takapuolensa.

 Tämän yövartija lupasi. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Paul Kinsey minusta, enemmän kuin muut, tuntuu huoneelta. Pieni, yksi-ikkunainen huone. Ikkunan edessä pöytä, seinillä pari tuolia ja rautasänky patjoineen – peitteettä, tyynyttä. Nurkassa ruostunut sininen emalivati. Seinällä riippuu värijäljennös kultakehyksessä: Matkustaja lauttauspaikalla. Ja yöllä huone muuttuu luolaksi koirien saarella, haukku kuuluu joka puolelta ja jonkinlainen vikinä aina silloin tällöin, ja ujellus, ja se kun koira avaa kitansa ammolleen niin kuin haukottelisi ja ulvoo tukahtuneesti. Paul Kinseyn sormuksin koristettu etusormi on ojossa. Hän polttaa piippuaan ja on juuri sanomassa jotakin. Mutta sitten putoavien lohkareiden ääni peittää hänen sanansa. Kenties hän oli sanomassa jotakin niin sanotusta pahamaineisesta Beestä joka hallitsee näitä luolia.

Hän pyörittää vinoneliön piikkipyörää. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

 

 

Muistin äkisti sen mitä Ilja Repin kertoi muistelmissaan siitä kun hän saapui nuorukaisena Pietariin, aikomuksenaan opiskella sen kuulussa taideakatemiassa. Hän oli kotoisin aroilta ja matkusti viikkoja hevosvaunuilla määränpäähänsä. Sen mitä hän kertoo ensimmäisistä kaikenlaisista hökkeleistä ja eritavoin viritellyistä asumuksista, Pietarin esikaupungista joka jatkui määrättömiin, ja viimein Pietarista, suolle pykätyistä kivitaloista ja kaduista joiden kaltaisia hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Siinä hahmottuu nopearytmisenä kuvio, hän on muuttuvainen melodia harmonian maisemassa. Don Draperin kuvio yhdistyy mielessäni siihen, se kuinka hän lähtee sotaan koska näkee sen ainoaksi mahdollisuudeksi päästä pakoon, haavoittuu kranaattikeskityksessä ja hänestä tulee toinen ihminen. Hän syntyy sairaalasängyssä uudelleen. Hän kulkee unessa siitä lähtien, ja sitä ennenkin hän on kulkenut unessa. Mutta uni on nyt toinen, sen rytmi on toinen.

 Sydämessä ei ole loppua asioille. Monotypia, pigmentti, tussi, 10,5 x 14,8.

 

 

 

Ihmisessä näkyy aina ompeleita. Toisinaan ompelutyö on tehty hyvin siististi, jopa niin siististi että mitään ei ensinäkemältä saata nähdä. Toisinaan työ on karkeaa, ompelu on tehty naskalilla ja paksulla männynpihkaisella langalla. Valo tietysti auttaa näkemisessä. Mutta ei ihminen aina ole valossa, eihän hän useinkaan ole valossa; ja vaikka hän olisi valossakin, ainahan toinen puoli kuitenkin on varjossa. Yöllä ihminen on toinen kuin päivällä. Yöllä Don Draperin takana, hänen varjossaan, näkee hänen yöhahmonsa: hänellä on olkihattu, samantapainen kuin van Goghin joissakin muotokuvissa ukoilla on. Keveä hattu, sopiva kesäiseen kuumaan ilmaan. Hänen kasvonsa ovat merkilliset, koukeroiset ja uurteiset. Ei hän näytä Don Draperilta, Don Draper näyttää pylväsmäiseltä välimerensypressiltä, hän näyttää hyvin kiemurtelevalta matalalta katajalta. Saattaa nähdä jonkinlaista savua, joka nousee hänen niskansa tienoilta. Päivän Don Draper on ommeltu hyvin siististi, yön Don Draper on ommeltu hyvin karkeasti, humalaisen pistoin, vaikkakin selvästi hyvin kaunomielisen humalaisen, sellaisen jonka kättä ja silmää ei raki ole vielä liiaksi sotkenut.

 Eräs lukuisista öisistä muodonmuutoksista. Monotypia, pigmentti, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Joan Holloway on vuori Altailla. Sen alapuolella levenee syvä hedelmällinen ruuhilaakso, sen rinteillä laiduntavat paksukarvaiset lehmät ja siellä kukkivat alppiunikot, sen laella puhaltaa voimallinen tuuli, kivet halkeilevat ja antenni osoittaa kohti Linnunradan keskustaa. Joan Holloway on Don Draperin naispuoli, Don Draper on Joan Hollowayn miespuoli; siis sikäli kuin toiset heidät näkevät. Joan Holloway on yksi niistä harvoista ihmisistä joita Don Draper kohtelee oikeudenmukaisesti. Vastaavasti Joan Holloway näkee Don Draperin pimeyden mutta ei käännä siitä katsettaan. Hän ei pelkää obsidiaaniterää, se on viiltänyt häntäkin monia kertoja mutta tehnyt hänestä vahvemman. Auringonpimennyksen jälkeen tulee valo.

 

Eräänlaiset kaksi aurinkoa. Monotypia, pigmentti, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Mad Menia uudestaan ja uudestaan katsoessani ymmärsin senkin että elokuvassa kerrotaan eniten niillä asioilla joihin katsoja ei ensinnä kiinnitä huomiota. Ei hän kiinnitä niihin huomiota toiseksikaan, eikä kolmanneksi. Ne menevät katsojan lävitse, ne työntyvät hänen mielensä pensaikkoihin samantapaisesti kuin akupunktioneula työntyy oikeaan kohtaan ruumista. Peggy Olson on hyvin taitava neulojenkäytössä. Don Draper ei ole kiinnostunut akupunktioneuloista vaan kuuden tuuman kuumasinkityistä rautanauloista.